Villen onnekasta aikaa Waldhofin tehtailla ei kestänyt kovin montaa vuotta, sillä hän joutui talvisotaan. Hyljeahkio vaihtui konekivääriahkioon. Armeijassa hän oli käynyt rannikkotykistön aliupseerikoulun.
RAUK Inttikavereiden 1937 lehtineekerijutussa Villeä luonnehdittiin seuraavasti:
Sodan alkaessa Ville oli riskissä kunnossa, koska hän oli paiskinut raskaita töitä maatilalla ja tehtaan sahalla. Armeijan hiihto- ja ampumakilpailuissakin oli tullut menestystä, joten fyysisesti kovakuntoisena hänet laitettiin hiihtopartioon Salmin lohkolla Laatokan koillisrannan saarissa. Vihollinen tunkeutui Laatokan pohjoisosaan tarkoituksenaan tunkeutua Sortavalaan ja Joensuuhun ja edelleen Ouluun Suomen katkaisemiseksi sekä koukkaamiseksi Karjalan puolustajien selustaan.
Mantsin saaren rannikkotykistöpatteri oli suunniteltu ampumaan Laatokan ulapalle, mutta molemmat tykit kykenivät ampumaan myös Salmin kirkonkylän pohjoispuolelle ja Uuksalonpäähän. Niinpä rannikkotykit pystyivät tulittamaan mantereelle tunkeutunutta vihollista selustasta.
Mantsin saaren legendaksi kutsutussa tapahtumassa saaren tykistölinnake ja uskaliaat vihollisen selustassa hiihtäen toimineet partiot tuhosivat rantatien huoltokuljetuksia, jolloin vihollisen kokonainen hyökkäysdivisioona hyytyi paikoilleen. Oulun matka stoppasi heti alkuunsa, koska hyökkääjien eväät jäivät saapumatta.
"Useita kymmeniä kilometrejä pohjoisempana kokonainen neuvostodivisioona oli lähes motissa Kitelän alueella. Mottiin johti Laatokan saariston halki kapea huoltotie, jonka kuljetuksia Mantsinsaaren patterin tuli vaikeutti tehokkaasti. Mantsinsaaren rannikkopatteri ampui talvisodassa putkensa täysin loppuun."
Vihollinen yritti toistuvin hyökkäyksin tuhota suomalaisten asemat Mantsissa ja Lunkulan saaren kärjessä. Armottomassa tulituksessa vihollisen hyökkäävät sotilaat ja panssariajoneuvot upposivat Laatokan jäihin.
"Vihollinen oli kuitenkin vetänyt rannikolle yhä enemmän voimiaan ja saanut 14. 1. mennessä Terhalaan asemiin 6" patterin, joka samana päivänä aloitti pommituksensa Mantsiin ja Lunkulaan. Uudessakylässä ja Miinalassa olivat vahvat vihollisosastot. Myös vahvennetut osastot sekä hyökkäysvaunut ja panssariautot liikkuivat jatkuvasti teillä. Partiointi alkoi muodostua yhä vaikeammaksi myös joukkojen väsymyksen takia. Tästä huolimatta partiot tuhosivat vielä 9.—13. 1. välisenä aikana 7 elintarvikkeilla kuormattua autoa, 16 muuta autoa, 25-miehisen vihollisosaston sekä Uuksussa 14 vihollista ja hevosia."
Mantsinsaaren räjäytetty tykki kuvattuna kesällä 1941 (SA-kuva).
Vihollinen hyökkäsi jopa (James Bond tyyliin) lentokelkoin, mutta puolustajat ampuivat ne säpäleiksi tai ottivat ne itselle.
Helmikuun 2. päivä alkoi kääntyä illaksi kun Mantsinsaaren etelä- ja länsirannan vartiomiehet höristivät, korviaan. Saaren lounaispuolelta kuului selvää moottorin jyrinää, joka siirtyi hetki hetkeltä yhä enemmän pohjoista kohti. Kuuloa terästettiin, kiikarit kääntyivät kuin itsestään länteen ia lopulta nähtiin: kuusi epämääräisen näköistä tummaa esinettä kiisi tavattomalla nopeudella Mantsin länsipuolitse pohjoista kohti. Mutta mitä nuo esineet olivat? Eivät ainakaan autoja, nopeus oli niitä ajatellen liian suuri. Kenties ne olivat joitakin ennen näkemättömiä pieniä hyökkäysvaunuja, jotka olivat matkalla Kitilän mottiin. Mutta tuo tavaton nopeus! Lyhyt maalinmäärittely patterille ja Mantsin linnakkeen tykit kääntyivät annettuun suuntaan. Vielä lyhyt ilmoitus maalin koordinaateista ja miltei samassa patteri avasi tulen. Kansa Taisteli lehti
Lopulta vihollinen turvautui päivittäisiin massiivisiin tykistötuleen ja lentopommituksiin jopa usealla nelimoottorikoneella. Mantsin tukikohdan miehistö oli murtumispisteessä, kunnes 7. 3.1940 tuli käsky valmistautua tyhjentämään Mantsi. Valmisteluihin ryhdyttiin, ilman kiirettä. Isänikin oli saanut granaatin sirpaleen silmäänsä. Hänelle sanottiin:
- Silmä pitää kaivaa ulos, tilalle laitetaan lasisilmä.
Isäni kielsi:
Ei helkutissa kaiveta, yritän sinnitellä!
Uhkapeli kannatti, sillä talvisota loppui 13.3.1940. Tukikohta piti asemansa loppuun asti. Isäni hankkiutui heti siviililääkäriin.
Talvisodan raskaissa rauhanehdoissa Laatokan Karjala ja Käkisalmi piti luovuttaa venäläisille. Vahtiniemen linnake tyhjennettiin ja taulu lastattiin johonkin evakuointikuormaan, jotka altistuivat tuulille ja tuiskuille.
Katkerin mielin Ville joutui jättämään maatilan, kalavedet ja tehtaan työpaikan taakseen ja matkasi evakkona Keski-Suomeen. Onneksi siviililääkäri sai hoidettua silmän niin priimakuntoon, että jatkosodassa toimi Ville ampumakouluttajana ja ampumakisassakin onnisti.
Lähteet: Kansa Taisteli N:o 1, 1976, sivut 25 Rannikonpuolustaja N:o 3, 1975, sivut 20-28. Rannikonpuolustaja N:o 1, 2006, sivut 29-31.
--> Seuraava artikkeli: Villen-jatkosota <-- Edellinen artikkeli: Villen nuoruus